Hermostuttaa, tekee mieli kääntää katse toisaalle. Mutta sitä on nykyään vaikea löytää. Ahdistaa. Fyysinen reaktio tuntuu sydän- ja aivoalassa. Ei minulla mummoja vastaan mitään ole. Päinvastoin, arvostan sotien jälkeen syntyneitä, sotatraumoista osansa perineitä sukupolveni kasvattajia. Mutta sen kärry on täynnä muovia. En erota kumpaa on enemmän. Syömistä vai pakkausta. Leipä on muovissa, muovipaketin sisällä on muovitettuja juustosiivuja ja folioon käärittyjen suklaamunien sisällä on lisää muovia. Viimeisimmät vie lastenlapsille tuliaisina. Ostaa sentään paikallista.
Ja papat työkaluosastoillaan. Ostavat oman, kun ei se lainaamalla parane. Hurjimmat varalta kaksi.
Ei se mummon syy ole, eikä papan. Suosta nousseen Suomen sotien jälkeinen elintasonnousu toi suurelle ikäluokalle mahdollisuuden kompensoida lapsuutensa lainavaatteet, kenkärikot ja juhannuksen vaalittu lasipullo Palmaa omille lapsilleen uusilla vaatteilla, kengillä ja viikonloppuherkuilla. Niin minäkin olisin tehnyt. Eikä silloin puhuttu ilmastonmuutoksesta. Puhuttiin Kekkosesta, Neuvostoliitosta, devalvaatiosta ja alkuperäiskansojen nimistä tietämättä niitä loukkaaviksi. 70-luvulla suomettuneiden hippinuorten aikuistuessa materialisoitunut yhteiskunta soi minun sukupolveni kyllästyä tv-kanavista, leluista, internetistä ja litran Jaffoista. Kaseva korvautui Tiktakilla, suomettuminen somettamisella. Suomesta tuli tietoyhteiskunta.
Tieto on hyväksi, vaikka se ahdistaisikin. Tosiasioita ei voi valita. Ei edes presidentti. Ahdistavatkin uutiset lävistävät korvakäytävän ja värähtelevät viestinsä aivoille ymmärrettäviksi. Kun tieto herättää aivoissa tunteen, autonominen hermosto reagoi tuottamalla fysiologisen reaktion. Jännityksen, sykkeen nousun tai käsien hikoilun. Nuo reaktiot tekevät meidät tietoiseksi kyseisestä tunnetilasta.
Tänään on maailman ylikulutuspäivä. Tänään olemme kuluttaneet loppuun maapallon käytettävissä olevat luonnonvarat tälle vuodelle. Ja taas ennätyksellisen aikaisin. Viime vuonna ylikulutuspäivä oli 1. elokuuta. Ensimmäisen kerran kulutus ylitti maapallon rajat 70-luvulla. Me suomalaiset tosin vietimme ylikulutuspäiväämme jo huhtikuun alussa. Loppuvuosi menee lainaten. Eikä se lainaamalla parane. Onnea meille. Toivottavasti karmaa ei ole.
Jos tieto ylikulutuspäivästä ahdistaa, sitä sanotaan ilmastoahdistukseksi. Siitä kärsivät etenkin nuoret. Korkeakoulut tarjoavat apua ilmastoahdistukseen ensimmäisten vuosien opiskelijoille, koska kursseilla tarjottu tieto maapallon tilasta on niin rankkaa. Ilmastonmuutoksen aiheuttamiin terveysvaikutuksiin on annettu apua jo vuosia, mutta vain fyysisiin oireisiin. Minulla ilmastoahdistus näyttäytyy masennuksen tunteena. Minua masentaa kaksi autoa, muovikukka, kertakäyttöveitsi, autonrengas paperinkeräyslaatikossa, varakengät ja elektroninen onnittelukortti. Onneksi puhuminen helpottaa.
Enkä minä sille mummolle maltakaan olla sanomatta. Työkaluosaston papallekin vihjaan. Ja äiti ja isä kuuntelevat. Sillä tuo ikäluokka on viisas. Sillä on ärsyttävyyteen asti maalaisjärkeä. Sen sijaan, että laittaisi paidan roskiin, se ompelee uuden napin pudonneen tilalle. Sen sijaan, että laittaisi syömättä jäänet perunat roskiin, se tekee niitä paistinpottuja. Sen sijaan, että ostaisi mönkijän lumen luontiin, se kolaa lumet ja jättää kuntosalikortin nuoremmille.
Se tuo seuraavalla kerralla lastenlapsille mummolassa kasvatettuja viinirypäleitä ja kukkia. Kuopus on innoissaan. Pioni on isompi kuin suklaamuna. Kokee elämyksen. Niin minäkin.
Eko Peto
P.S. Aalto-yliopiston psykologi Sanni Saarimäki antaa työkaluja ilmastoahdistukseen perjantaina 23.8. IlmastoAreenassa. Toivottavasti katseemme kohtaavat tuolloin Iissä!
Kirjoittaja on iiläinen ekoilija, joka kannustaa kestävyyteen, paheksuu materialisteja, karttaa päästöraskaita hankintoja, turhautuu ilmastotoimiensa keskinkertaisuudesta ja luottaa tulevan sukupolven ilmastosivistykseen.